Korvaton mäyräkoira ja vähemmistöjen oikeudet

Olin 19.3. Tahdon 2013 -kampanjan avajaistilaisuudessa kirjoittamassa nimeni vetoomukseen kymmenien muiden tasa-arvon kannattajien kanssa. Jostain syystä aloin pohtia tasa-arvoista avioliittoa, ja yleisemminkin seksuaali- ja muidenkin vähemmistöjen oikeuksia tuttujen (tai vähemmän tuttujen) lastenkirjojen kontekstista.

Ensiksi mieleeni tuli Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntä –kirjat. Kirjojen päähenkilö Pekka on hännättömyydessään fyysisesti hiukan erilainen ja ”huonompi” kuin muut kissat. Kiltteytensä ja oikeamielisyytensä takia Pekka kuitenkin vetää aina lopulta pitemmän korren, ja ”normaalit”, pitkähäntäinen mutta ilkeä Monni typerien seuraajiensa kanssa jää nuolemaan näppejään. Tarinat kertovat aina siitä, miten Pekalle halutaan jotain pahaa, koska hän on erilainen ja siksi muiden mielestä sietämätön, mutta aina on myös onnellinen loppu, jossa vähemmistö voittaa ja paha saa palkkansa.

Pekka Töpöhännissä syrjittyä ryhmää edustaa myös Mauri Mäyräkoira, jota pilkataan, koska häneltä puuttuu toinen korva. Taas oikeamielinen Pekka on ainoana syrjityn ystävä ja puolustaa tätä. Ja lopulta Pekka ja Mauri ovat fiksumpia kuin koko ”vammaton” porukka. Töpöhäntä-tarinat ovat mielestäni selvästi kantaaottavia ja opettavat lapsille, miten erilaisuus pitää hyväksyä ja kaikki ovat yhtä arvokkaita ominaisuuksistaan riippumatta. Korvattomat ja hännättömät hahmot ovat nähdäkseni suora analogia yhteiskunnan syrjittyihin ryhmiin, joita muut oudoksuvat, kuten vaikka seksuaalivähemmistöihin.

Toinen samantyyppinen esimerkki asennekasvatuskirjallisuudesta on Harry Potter. Pottereissa hyvikset ovat sekalainen joukko jästisyntyisiä, puoliverisiä tai näiden kanssa kaveeraavia velhoja ja noitia; juuri sitä ryhmää, jota paha, velhojen puhdasverisyyttä ihannoiva hallinto vainoaa. Tästäkin mielestäni löytyy suora viittaus oikean elämän syrjintään ”rodun”, etnisyyden, seksuaalisen suuntautumisen tai, kirjailijan brittitausta huomioiden, yhteiskuntaluokan perusteella. Päähenkilö Harry on tyypillinen sankari, joka puolustaa heikompia ja ominaisuuksiensa takia syrjittyjä.

Tällaista lapsille siis tarjotaan, opetetaan ja luetaan, mikä ei varmasti ole huono juttu. Nenä kirjassa viihtyneenä lapsena olen vakuuttunut siitä, että kirjat (ja luonnollisesti muutkin kulttuurituotteet kuten elokuvat) vaikuttavat vahvasti lapsen muotoutuviin käsityksiin ympäröivästä maailmasta. Näin ollen ei ole ollenkaan samantekevää, mitä ja millaisia arvoja välittävää materiaalia lapsille tuotetaan.

Kuitenkin samalla, kun lapsille kerrotaan avarakatseisuuteen kasvattavia satuja, tehdään selväksi, että tietyt ryhmät eivät kelpaa maurimäyräkoiraksi. Esimerkiksi päiväkodin henkilökuntaan kuuluva oli todennut, ettei lasten tarvitse edes tietää mitään seksuaalivähemmistöistä, ”homoasiat eivät kuulu lasten maailmaan”, ihan kuin homous olisi jotain aikuisviihdettä. Aikuiset lukevat kyllä lapsille satuja, joissa oikeus voittaa ja joissa syrjityt sitten lopulta ovat yhtä hyviä kuin muutkin, mutta tosielämässä eivät kannusta syrjimättömyyteen.

Missä vaiheessa Pekka Töpöhäntää symppaavista lapsista sitten tulee kyynisiä aikuisia, joiden mielestä erilaisuus, esimerkiksi homous, on jos ei nyt väärin, niin ainakin hiukan epämukavaa ja inhottavaa? Kun luemme Pottereita, luontevasti asetumme oikeudenmukaisuutta puolustavan Harryn puolelle. Miksi oikeassa elämässä emme voisi olla heikompia puolustavia Pottereita?  


Leena Rinne