tiistai 21. lokakuuta 2014

Kasvot kasvottomille


Tällä viikolla Turussa voi nauttia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kertovista elokuvista, kun Vinokino tuo joukon kyseisen aihepiirin elokuvia Turun valkokankaille. Yksi festivaaleilla nähtävistä elokuvista on Pirjo Honkasalon ohjaus Betoniyö, joka perustuu Pirkko Saision samannimiseen romaaniin ja sai ensi-iltansa vuonna 2013. Kyseinen elokuva teki minuun vaikutuksen, kun sen ensimmäisen kerran näin, eikä ole menettänyt kiinnostavuuttaan useammankaan katselukerran jälkeen, joten päätin kirjoittaa hieman pohdintojani Betoniyöstä.

Erääksi Betoniyön teemaksi nousee kasvottomuus, tietynlainen anonyymiys. Aivan elokuvan alussa päähenkilö, 14-vuotias Simo, katsoo itseään ilmeisesti kylpyhuoneen peilistä. Koska ilma ja peili ovat huuruisia, näkyvät kasvot sumeina, tunnistamattomina. Kohtaus asettaa lähtökohdaksi ajatuksen, joka toistuu useasti elokuvan aikana: Simo ei ole identiteetiltään tarkkarajainen vaan ennemminkin sumea, häilyvä ja epävarma.

Varhaismurrosikä on monelle uuden identiteetin rakentamisen aikaa. Kehossa tapahtuvat muutokset vaikuttavat käsitykseen omasta itsestään, eikä minäkuva aina muutu ilman konflikteja. Näiden asioiden kanssa tulkitsen myös Betoniyön Simon taistelevan. 14-vuotiaana hän ei ole enää lapsi, muttei vielä aikuinenkaan. Myös ympäristö vaikuttaa; miehen mallia antavat niin väkivaltainen isovelikin kuin naapurin valokuvaajamies. Ei ole mikään ihme, että oma identiteetti tuntuu olevan hukassa, kun ulkopuoliset tekijät kiskovat eri suuntiin ja samaan aikaan on yritettävä ymmärtää omaa sisäistä maailmaansa.

Honkasalon elokuvan yksi ansioista on, ettei se osoittele liikoja. Kauniisti kuvattu elokuva antaa katsojalle aikaa ajatella itse. Henkilöt näytetään toki tietystä näkökulmasta ja heissä on elokuvahenkilöiden taiteellisuutta, mutta katsojan on itse muodostettava mielipiteensä, kohdattava omat ennakkoluulonsa. Hyviksiä ja pahiksia ei ole, on ihmisiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän hukassa itsensä kanssa.

Betoniyön alussa Simon kasvot näyttävät peilissä epäselviltä, sumeilta, huuruisilta. Elokuva ei anna katsojalle suoria tulkintaohjeita ja uskon, että Simon hahmosta on löydettävissä yhä useampia ja useampia tulkintoja. Mutta tulkitsee hahmon miten tahansa, eräässä tärkeässä tehtävässä Betoniyö väistämättä onnistuu: elokuvan ajan Simo saa olla valkokankaalla tai ruudussa, Simon kasvot näkyvät katsojalle. Simo ei ole enää kasvoton. Tämä on elokuvien mahdollisuus: antaa kasvot ihmisille, joilla niitä ei syystä tai toisesta ole. Siihen pyrkii myös koko Vinokino-festivaali, jonka elokuvat kertovat tarinoita niistä, jotka eivät aina saa ääntään kuuluviin.

Vinokino-elokuvafestivaali Turussa 24-26.10.
http://www.vinokino.fi/

Katri Aholainen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti