Kotityön asemaa on
pohdittu feministisessä ajattelussa pitkään. Mielenkiintoinen kysymys on, miten
siihen suhtaudutaan marxilaisessa feminismissä, jossa usein yhdistetään
patriarkaalinen sorto ja kapitalistinen sorto yhdeksi toisiinsa kietoutuneeksi
(naisia erityisellä tavalla) sortavaksi järjestelmäksi.
Heidi Hartmannin kirjoittaa artikkelissaan The Unhappy Marriage of Marxism and Feminism: Towards a More Progressive Union (teoksesta The Unhappy Marriage of Marxism & Feminism. A Debate on Class & Patriarchy, 1981) siitä, kuinka patriarkia ja kapitalismi tukevat toistensa olemassaoloa. Hän kiinnittää huomiota naisten erityiseen asemaan sukupuolittuneen sorron kohteina, eli kotitöiden pääasiallisina tekijöinä ja lasten kasvattajina palkkatyön ulkopuolella – tilanne, joka kirjoittajan mukaan hyödyttää miehiä ja helpottaa miesten palkkatyötä sekä samaan aikaan heikentää naisten taloudellista ja sosiaalista asemaa.
Hartmannin artikkelissa keskitytään myös (palkattoman) kotityön asemaan, mitä tässä tekstissä pohdin. Feministisessä marxismissa kotityöhön on siis kiinnitetty erityistä huomiota, ja joskus se on haluttu määritellä tuottavaksi työksi palkkatyön rinnalle. Marxin perusmääritelmä tuottavalle työlle kuitenkin on, että sen on tuotettava lisäarvoa. Feministimarxistien on siis joko määriteltävä ”tuottava työ” uudelleen, eri tavoin kuin Marx, tai kotityöstä olisi alettava maksaa palkkaa, jotta se voisi olla ”tuottavaa työtä” marxilaisessa mielessä. Jälkimmäistäkin vaihtoehtoa on vaadittu (mm. Wages for Housework –kampanja¹), mutta se on kohdannut myös vastustusta feministien keskuudessa (vahvistuisiko jako ”miesten töihin” ja ”naisten töihin” vain entisestään?).
Äkkiseltään Hartmannin artikkelissa ilmenevä maailmankuva tuntuu nyky-Suomen kontekstissa hieman vanhentuneelta: meillä on sentään isyys- ja hoitovapaat, suurin osa äideistä käy töissä ja lääkäreistäkin yli puolet on naisia. Ei tarvitse kuitenkaan kuin katsoa tilannetta hieman yksityiskohtaisemmin, ja samat vanhat sukupuolten väliset erot ja hierarkiat löytyvät helposti: neurokirurgeista 77% on miehiä, kun taas lastenpsykiatreista 91% on naisia² (syynä kenties sosiaalistuminen ympäröivän yhteiskunnan sukupuolinormeihin?). Jako miesvaltaisiin ja naisvaltaisiin (esim. hoiva-ala) aloihin elää vahvana arvostuksineen, sukupuolten välinen palkkaero on yhä todellisuutta, ja Perussuomalaisten sekä nykyään myös SDP:n kohderyhmänä tuntuu olevan yksinomaan miehet.
Olen vasta äskettäin tutustunut marxilaiseen feminismiin, joten en analysoi sen kysymyksiä tässä tämän syvällisemmin. Aihe on joka tapauksessa mielenkiintoinen, ja mielestäni yhä ajankohtainen.
Minna Hannula
Heidi Hartmannin kirjoittaa artikkelissaan The Unhappy Marriage of Marxism and Feminism: Towards a More Progressive Union (teoksesta The Unhappy Marriage of Marxism & Feminism. A Debate on Class & Patriarchy, 1981) siitä, kuinka patriarkia ja kapitalismi tukevat toistensa olemassaoloa. Hän kiinnittää huomiota naisten erityiseen asemaan sukupuolittuneen sorron kohteina, eli kotitöiden pääasiallisina tekijöinä ja lasten kasvattajina palkkatyön ulkopuolella – tilanne, joka kirjoittajan mukaan hyödyttää miehiä ja helpottaa miesten palkkatyötä sekä samaan aikaan heikentää naisten taloudellista ja sosiaalista asemaa.
Hartmannin artikkelissa keskitytään myös (palkattoman) kotityön asemaan, mitä tässä tekstissä pohdin. Feministisessä marxismissa kotityöhön on siis kiinnitetty erityistä huomiota, ja joskus se on haluttu määritellä tuottavaksi työksi palkkatyön rinnalle. Marxin perusmääritelmä tuottavalle työlle kuitenkin on, että sen on tuotettava lisäarvoa. Feministimarxistien on siis joko määriteltävä ”tuottava työ” uudelleen, eri tavoin kuin Marx, tai kotityöstä olisi alettava maksaa palkkaa, jotta se voisi olla ”tuottavaa työtä” marxilaisessa mielessä. Jälkimmäistäkin vaihtoehtoa on vaadittu (mm. Wages for Housework –kampanja¹), mutta se on kohdannut myös vastustusta feministien keskuudessa (vahvistuisiko jako ”miesten töihin” ja ”naisten töihin” vain entisestään?).
Äkkiseltään Hartmannin artikkelissa ilmenevä maailmankuva tuntuu nyky-Suomen kontekstissa hieman vanhentuneelta: meillä on sentään isyys- ja hoitovapaat, suurin osa äideistä käy töissä ja lääkäreistäkin yli puolet on naisia. Ei tarvitse kuitenkaan kuin katsoa tilannetta hieman yksityiskohtaisemmin, ja samat vanhat sukupuolten väliset erot ja hierarkiat löytyvät helposti: neurokirurgeista 77% on miehiä, kun taas lastenpsykiatreista 91% on naisia² (syynä kenties sosiaalistuminen ympäröivän yhteiskunnan sukupuolinormeihin?). Jako miesvaltaisiin ja naisvaltaisiin (esim. hoiva-ala) aloihin elää vahvana arvostuksineen, sukupuolten välinen palkkaero on yhä todellisuutta, ja Perussuomalaisten sekä nykyään myös SDP:n kohderyhmänä tuntuu olevan yksinomaan miehet.
Olen vasta äskettäin tutustunut marxilaiseen feminismiin, joten en analysoi sen kysymyksiä tässä tämän syvällisemmin. Aihe on joka tapauksessa mielenkiintoinen, ja mielestäni yhä ajankohtainen.
Minna Hannula
Lähteet:
1.
Wikipedia URL: http://en.wikipedia.org/wiki/Wages_for_housework
2.
Sanna Tarvainen - Näistä lääkäreistä
valtaosa naisia - näissä miesenemmistö
(terve.fi) URL: http://www.terve.fi/potilas-ja-yhteiskunta/73001-naista-laakareista-valtaosa-naisia-naissa-miesenemmisto
3.
Hartmann,
Heidi (1981) The Unhappy Marriage of
Marxism and Feminism:
Towards a More Progressive Union. Teoksesta The Unhappy Marriage of
Marxism & Feminism, A Debate on Class & Patriarchy (ed. Lydia Sargent).
London: Pluto Press.
Towards a More Progressive Union. Teoksesta The Unhappy Marriage of
Marxism & Feminism, A Debate on Class & Patriarchy (ed. Lydia Sargent).
London: Pluto Press.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti