maanantai 16. helmikuuta 2015

Kirja-arvostelu: Caitlin Moran - How To Be A Woman

Olen parin viime vuoden aikana löytänyt itseni useamman kerran samasta huoneesta henkilön kanssa, joka kertoo suunnittelevansa Caitlin Moranin esikoisteoksen How To Be A Woman lukemista. Nämä henkilöt ovat ennen pitkää huomanneet mokanneensa pahasti – siis yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun monologini Caitlin Moranin kirjan huonoista puolista on kestänyt puoli tuntia ja olen alkanut säestää puhettani lyömällä nyrkkiä pöytään ja päästämällä epäinhimillisiä karjaisuja muutaman sanan välein. Kun näin kävi edellisen kerran, minua pyydettiin kirjoittamaan kirjasta arvostelu F-pisteen blogiin. Olen melko varma, että pyyntö oli vain kohtelias yritys saada minut lopettamaan huutaminen, mutta lupasin kuitenkin hoitaa homman. En ikinä jätä välistä tilaisuutta valittaa Caitlin Moranista.
Miten minä sitten alunperin päädyin siihen onnettomaan tilanteeseen, että käytin muutaman kallisarvoisen tunnin lukeakseni tämän opuksen?
Elettiin vuotta 2012. Ilmeisesti en ollut vielä tuolloin aivan yhtä kyyninen kuin nykyään, ja elättelin yhä pieniä uskon rippeita ihmiskunnan perimmäistä hyvyyttä kohtaan. Tämä on ainoa keksimäni selitys sille, miksi luotin median kehuihin Caitlin Moranin kirjasta niin täydellisesti, että ostin kirjan ilman, että sen kanteen oltiin läntätty minkäänlaista alennuslappua. (Sanomattakin on selvää, etten nykyään kantaisi kirjaa kotiini vaikka saisin sen ilmaiseksi. Asuntoon olisi kutsuttava tuholaistorjuntayksikkö sellaisen toimenpiteen jälkeen.) Vuonna 2012 olin kuitenkin niin hyväuskoinen, että kun teosta mainostettiin ”vuoden hauskimmaksi kirjaksi” ja ”jokapäivän feministin manifestiksi” joka ”jokaisen naisen tulisi lukea”, menin auttamatta helppoon.
Kirjasta saa oikeastaan täysin kattavan kuvan jo takakannen perusteella. Moran kirjoittaa: ”Nykyään on hyvä aika olla nainen: meillä on äänioikeus ja ehkäisypilleri, eikä meitä ole poltettu noitina sitten vuoden 1727. Kuitenkin pari asiaa vielä mietityttää... Miksi täytyisi hankkia brasilialainen vahaus? Pitäisikö käyttää Botoxia? Vihaavatko miehet meitä salaa? Miksi kaikki aina kysyvät, milloin aiot hankkia lapsia?” (Suomennos à la minä.) Moranin kirja on jaettu lyhyehköihin lukuihin, joissa kussakin Moran kommentoi jotain nykymaailman epäkohdista feministisestä näkökulmasta. Esimerkkejä lukujen nimistä: Luku 1: ”I Start Bleeding!” Luku 3: ”I Don't Know What To Call My Breasts!” Luku 9: ”I Go Lap-dancing!” ja niin edespäin. Vähintään puolet luvuista kuluu Moranin lapsuusmuistojen käsittelemiseen, puolet yleistämiseen ja valittamiseen. Se, miten tästä ”feministisestä manifestista” ostettiin aikoinaan leffaoikeudet selittyy sillä, että kirja on pohjimmiltaan selviytymistarina: miten ylipainoinen työläisperheen poikatyttö onnistui tulemaan sinuiksi oman naiseutensa ja feminiinisyytensä kanssa, löytämään täydellisen epätäydellisen aviomiehen, perustamaan perheen ja siten saavuttamaan onnen. Parasta siis kaivaa esiin nenäliinat (tai vaihtoehtoisesti tilava paperipussi)!
Saatoin olla himppusen pettynyt, kun kirjassa, jota hehkutettiin jokaisen feministin käsikirjaksi ja/tai elämäntapaoppaaksi käsiteltiin lähinnä korkokenkien kelvollisuutta jalkineina. Vakavaa tutkiskelua saivat osakseen yhteiskunnassa esiintyvän sorron eri tasoja tarkastelevat monimutkaiset kysymykset, kuten esimerkiksi ”pitäisikö säärikarvat ajaa?” Myönnän, en ole itse ansioitunut feministiteoreetikko, mutta mikäli mietitte vastausta tähän kinkkiseen kysymykseen, ohjeeni on: Pohdi, haluatko tehdä niin? Tee. Etkö halua? Älä. Tämä pätee itseasiassa aika moneen asiaan, ja ainakin noin yhdeksäänkymmeneen prosenttiin niistä asioista, joita Moran teoksessaan miettii. Sen sijaan, että Moran käyttäisi esittelemääni lähestymistapaa henkilökohtaisten valintojen kohdalla, hän kuitenkin ilmeisesti katsoo oikeudekseen kertoa ”jokaiselle naiselle”, miten toimia. Näin ikään: ”Älä järjestä hääjuhlia, sillä ne maksavat samperin paljon eikä kukaan niissä kuitenkaan viihdy” ja ”Mistä tietää, että jokin kulttuurituote/tuotemerkki/illanviettopaikka on nais- ja (siten automaattisesti) feministiystävällinen? Siitä, että se on homomiesten suosiossa!!!” Syyyyvä huokaus.
Kaiken kaikkiaan Moran esittelee kirjassaan äärimmäisen valkoisen, cisseksistisen ja heteronormatiivisen kuvan naiseudesta. Teoksessa ei ole ainuttakaan väitettä tai mietettä, johon en olisi törmännyt jo jossain muualla, joskin täytyy myöntää, että harva on esittänyt niitä yhtä kapeakatseisesti ja mielikuvituksettomasti kuin Moran. Jos et ole koskaan ennen lukenut mitään feminismistä, ja kuvittelet feministien olevan juroja, vihaisia ja katkeria tätejä, jotka polttavat vapaa-ajallaan rintaliivejä ja harrastavat miesten jahtaamista seipäiden kanssa, Moranin kirja saattaa toimia jännittävänä laskuporttina feminismin ihmeelliseen maailmaan. Tunnen nuoria ihmisiä, joissa on Moranin kirjan lukemisen jälkeen alkanut kasvaa kiinnostus feminismiä kohtaan, ja seuraavaksi tyypit ovatkin lähteneet metsästämään kirjastoista bell hooksin teoksia. Heidän puolestaan sanon Moranille lämpimät kiitokset.
Ja siis. Olen aina iloinen, kun joku vähänkin vaikutusvaltaa omaava julkisuuden henkilö tunnustautuu avoimesti feministiksi ja haluaa kiinnittää huomiota yhteiskunnan epäkohtiin. Liputan myös feminismin arkipäiväistämisen puolesta, ja toivoisin, että useampia feministisiä teoksia markkinoitaisiin muillekin kuin akateemikoille. Olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei sorron muodoista saa puhua käyttämällä kieltä, jota voi ymmärtää ainoastaan opettelemalla sivistyssanakirjan ulkoa. En kuitenkaan ymmärrä, miksei voisi olla samaan aikaan helposti ymmärrettävä, viihdyttävä, opettavainen ja radikaali, ja valitettavasti Moran kuuluu mielestäni korkeintaan ensimmäiseen kategoriaan. How To Be A Woman on ainut Moranilta lukemani teos, ja vaikka uskonkin täysillä ihmisten kykyyn kasvaa ja oppia uutta, menee varmaan aika pitkä aika, ennen kuin toivun Moranin esikoisesta sen verran, että uskallan tarttua kirjailijan muihin teoksiin. Jos saisin itse valita kirjalle uuden nimen, se olisi ”How To Be A Caitlin Moran”, eikä tämä ole varsinaisesti kehu.
Emma Rantatalo
Sihteeri

tiistai 10. helmikuuta 2015

Sopo/tiedottaja esittäytyy


Hei vaan kaikille! Minun nimeni on Anniina, pääaineeni on musiikkitiede. F-pisteen toiminnassa olen ollut mukana vuoden 2014 alusta, viime vuonna toimin hallituksen sihteerinä. Tänä vuonna olen F-pisteen sosiaalipoliittinen vastaava, tuttavallisemmin "sopo". Tehtäviäni ovat mm. henkilökunnan tai muiden opiskelijoiden kanssa tulleiden ongelmien selvittäminen ja niissä auttaminen, ja avuntarvitsijan ohjaaminen oikean tahon luokse. Opiskelijat voivat ottaa minuun yhteyttä, jos heillä on hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä ja/tai ongelmia (yhteystiedot löytyvät: http://tyyala.utu.fi/f-piste/fallitus.php). Hyvinvointikyselyn laatiminen on myös yksi sopon tehtävistäni, joka toteutetaan todennäköisesti tämän kevään aikana. Myös tapahtumien järjestäminen, joissa opiskelijoilla on mahdollisuus tavata toisiaan, on yksi työtehtävistäni. Kevään ensimmäinen sopoilta onkin tulossa pian, josta kerron lisää myöhemmin.

 

Sopoilun lisäksi olen myös F-pisteen tiedottaja. Päätehtäväni on aktiivinen tiedottaminen mm. tapahtumista, hallituksen kokouksista, opintoihin liittyvistä asioista ja F-blogissa julkaistuista uusista postauksista. Tiedottaminen tapahtuu pääosin F-pisteen postituslistan kautta. Pidän huolen siitä, että tiedottaminen on aktiivista, ja varsinkin tulevista tapahtumista tiedotetaan hyvissä ajoin. F-pisteen jäseneksi ja sähköpostilistalle pääset liittymään osoitteessa: http://tyyala.utu.fi/f-piste/liity.php Jäsenyys ja liittyminen on täysin ilmaista.

       

Käytänkin blogivuoroni lopun tiedottaakseni tulevasta sopoillasta: F-pisteen kevään ensimmäinen sopoilta järjestetään tiistaina 24.2. Mimesiksellä (Sirkkalan kasarmin pihalla oleva keltainen puurakennus), klo 18 alkaen. Luvassa on rentoa hengailua, vohvelien paistoa ja leffan katselua. Tervetuloa!

 

Anniina Kauppinen,

Sosiaalipoliittinen vastaava ja tiedottaja

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Hullut kissanaiset ja kuumat kollit

Tunnustan kuuluvani siihen ihmis(nais?)ryhmään, joka myös Crazy Cat Ladyina tunnetaan. Jumaloin ja ihailen kissoja; voin puhua niistä tuntikausia, unohdan täysin ympärilläni olevat ihmiset kissan nähdessäni, pyörin päivittäin verkossa lukemassa kissajuttuja, päivittelen kissa-aiheisia somesivustoja ja haaveilen kodista, joka olisi tyylikäs kissaparatiisi.  Niin ja tietenkin taloudestani löytyy myös kaksi karvapalloa, joista nuoremman väitetään olevan minulle jonkinlainen lapsi. Ilmeisesti oletus liittyy jotenkin siihen, että kutsun itseäni tämän Mamiksi.
 
En kuitenkaan ole (onneksi) asuntomme ainoa kissahullu, eikä toinen kissoista edes ole virallisesti minun vaan kumppanini. Meitä Crazyja on siis kaksi – vai onko? Kanssa-asukkini on nimittäin (myös tietokoneista, autoista ja pelaamisesta pitävä) mies, eikä ainakaan minun tietääkseni (keskiverto hetero)mies ole lady. Kissoja rakastavat miehet eivät myöskään ole yhtään hulluja, eivät markkina-arvoltaan heikompia eivätkä varsinkaan säälittäviä vanhoja piikoja (tai lesboja), joiden seksuaalisen turhautumisen määrää on mahdotonta mitata. Päinvastoin he ovat seksikkäitä, älykkäitä, helliä, ihania ja ihailtavia, todellisia kuumia kolleja.

Ongelma saattaa kuulostaa pienelle ja mitättömälle, vaikkei se sitä ole. Kielellä - sanoilla ja nimityksillä – on nimittäin voimaa.  Kyse ei ole pelkästään leikkimielisestä vitsailusta, vaan suhtautumistapa kuvastaa laajemmin länsimaisen kulttuurin tapaa arvottaa sukupuolia. Kun miehiä kutsutaan kuumiksi kolleiksi ja naisia hulluiksi kissanaisiksi, tuotetaan binääristä sukupuolijakoa ja vahvistetaan miehen asemaa suhteessa naiseen. Feminiisyys on perinteisesti määritelty negatiiviseksi suhteessa maskuliinisuuteen tai suljettu mystifisoimalla ihmisyyden (mieheyden) ulkopuolelle – tästä ovat saaneet myös kissat osansa. Esimerkiksi noitavainojen aikaan myös kissoja vainottiin, ja 1900-luvun alkupuolella naisliikkeen synnyn alkuaikoina konservatiiviset vastustajat käyttivät hyväkseen kissakuvia, kun he pyrkivät luomaan kuvaa säälittävistä naisaktivisteista. 

Saman perinteen mukaan feminiiseksi luokitellut piirteet ovat tehneet miehestä luuserin. Kulttuurissamme on kuitenkin viimeisten vuosikymmenien aikana tapahtunut muutosta, minkä seurauksena stereotyyppioiden sijaan on ryhdytty arvostamaan maskuliinisuuden ja feminiisyyden sekoittumista. Täten kuten olutta juova nainen on ihailtavan cool, tuo kissoista (ja ylipäätään eläimistä) pitävä mies esille feminiinistä puoltaan, hellyyttä, hoivaa ja herkkyyttä. Uusi suuntaus saattaa kuulostaa oikealle ja edistykselliselle, sillä tiukkojen sukupuoliroolien hellittäminen on hyvä asia. Todellisuus on kuitenkin aivan toinen, sillä se, mitä yhteiskunnassamme arvostetaan, määrittyy yhä perinteisen maskuliinisuuden kautta. Crazy Cat Lady ei ole edelleenkään seksikäs, sillä hän on nainen (kuuma kissa ei oikeasti pidä kissoista). Seksikäs ei ole myöskään kissoista pitävä mies, joka hän määrittyy sukupuolinormien mukaan liian feminiiseksi – hän on pelkkä naismainen luuseri,  joka pitää kynsillä varustetuista karvapalloista koska ei saa oikeaa ”pussya” (tai koska hän on homo).

Ollakseen kuuma kissamies tulee miehen siis yhä edelleen olla mies – heteronormatiivisen maskuliinisuuden näkökulmasta määriteltynä.

 

^._.^

Pipsa Raglitius

F-pisteen kissahullu vpj, taloudenhoitaja ja nettisivuvastaava

 

---


Lähteet: Internetin syövereistä.