Olipa kerran keho

Olipa kerran keho.

Diplegia spastica moderata. Cp-vamma. Liikuntarajoite. Noin. Joko kuulostan tarpeeksi helposti lähestyttävältä?

Se tarkoittaa sitä, että en voi kävellä. Tai niin minulle on aina sanottu. "Voi, miten harmi, että et voi kävellä." Ai. Minä kun luulin, että kävelen, kun käytän keppejä tuottaakseni saman liikkeen kuin tekin. Mutta ei kai tätä sitten lasketa.

Kävelen torin poikki. Vanha mies pysäyttää minut. Sanoo, että on hienoa, että olen täällä kaikesta huolimatta, menen vaikka läpi harmaan kiven. Tekisi mieli sanoa, että en ole menossa läpi harmaan kiven, vaan kauppaan. Mutta hänen kiistatta hyvää tahtova hymynsä saattaisi hyytyä. Joten suon hänelle omani, vaikka se väpättää. Jatkan päivääni. Mutta olemisestani minulla on ikävä tunne.

"Voi miten hienoa, että sinäkin olet täällä!"

Sitäkin olen tosiaan kuullut usein. Kaupoissa, tapahtumissa, baareissa.

Missä muualla olisin?

Tämähän on minun jokapäiväinen elämäni. Ei sille ole olemassa vaihtoehtoa.

"Katsokaa, ei voi kävellä niin kuin toiset, mutta on silti urheasti täällä!"

Onhan se voimaannuttava kertomus, minä ymmärrän. Mutta te ette taida käsittää. Ette tunnu ymmärtävän, että suurinta urheutta vaatii jatkuvasti kuulla olevansa urhea vain, koska elää.

Olen 22-vuotias nainen, joka on ensisijaisesti kiinnostunut ja heidän tarinoistaan. Ja siten kai päädyin opiskelemaan ensimmäistä vuottani yleistä kirjallisuustiedettä Turun yliopistossa. Lisäksi minulla on punaiset kiharat ja paha tapa jatkaa puhumista ajatuksen katkettua, ikään kuin se olisi vähemmän paljastavaa kuin vaikeneminen kesken lauseen. Olen väsymätön aikaoptimisti ja siten taatusti myöhässä. Kaikki muu onkin oikeastaan kyseenalaistettavissa. Paitsi se, että elämä on kipeän kaunis runo.

Minä haluan kertoa teille, kuinka kutistetaan ihminen kehoksi. Mutta ennen kuin alan kertoa, muistattehan, että en ole tarina toiseudesta, vaan ulottuvuus samanlaisuuteen.

Teidän, Jenniina J.

Jatkoa seuraa. Ja sitä ennen, we are here. Some everyday narratives about disability, in English

Links:

Instagram:

@sittingpretty (teacher, writer, advocate) or https://rebekahtaussig.com/

@erinunleashes (writer and editor in chief of how to be a sex icon magazine)

Artist's audio about series of self portraits called "Disabled"

TED talk of a comedian with celebral palsy

 (Video löytyy myös alta)

 

Kirja-arvostelu: Miten helvetissä minusta tuli feministi ja Anna mennä – Opas hauskempaan elämään

Talvitie: kuva täältä    Meriläinen & Särmä: kuva täältä

Kuten on laajasti päivitelty, vuosi 2016 oli monella tapaa täynnä pettymyksiä ja oikeutettua vitutusta. Rohkenen kuitenkin väittää, että jotain hyvääkin tapahtui: Suomen kirjamarkkinat ilmeisesti tajusivat, että Pohjolan synkimmässäkin kolkassa saatettaisiin haluta lukea kirjoja arkipäivän feminismistä. Luin hiljattain tästä kaksi todistuskappaletta: Eveliina Talvitien Miten helvetissä minusta tuli feministi? (WSOY) sekä Rosa Meriläisen ja Saara Särmän Anna mennä – Opas hauskempaan elämään (S&S).

Olen tässäkin blogissa joskus peräänkuuluttanut Suomen kontekstiin asetettuja, helposti ymmärrettäviä, viihdyttäviä ja samalla opettavaisia feminismiä käsitteleviä kirjoja. Sekä Talvitien että Meriläisen ja Särmän teos sopii tähän muottiin. Talvitien kirja on kokonaan omaelämänkerralliselle materialle rakentuva kertomus siitä, miksi jokaisen meistä pitäisi olla feministi, ja mitä nimitys pääpiirteittäin sisältää. Meriläisen ja Särmän kirja taas on nimensä mukaisesti opaskirja siitä, kuinka elää feministinä mutta tuntea astetta vähemmän ärtymystä. Molemmat ovat lyhyehköjä ja kieleltään mutkattomia, joten kirjat lukaisee muutamassa tunnissa, mikä on plussaa.

En aio vertailla kirjoja tai asettaa niitä paremmuusjärjestykseen, sillä se ei olisi mielestäni tarkoituksenmukaista. Vaikka kuinka haluaisin, en valitettavasti myöskään voi ylistää varauksettomasti kumpaakaan, sillä molemmat herättivät minussa paljon ristiriitaisia tunteita. Voin kuitenkin jo tässä vaiheessa tunnustaa, että päädyin loppujen lopuksi tykkäämään Talvitien kirjasta aika paljon, ja tykkäämään Meriläisen ja Särmän kirjasta aika vähän. Tähän on oikeastaan kaksi syytä:

1)   Jos kirjailija positioi itsensä ja painottaa, että teksti perustuu pääosin omaan kokemukseen ja mielipiteisiin, eikä anna ymmärtää, että kaikkien pitäisi ajatella tai toimia samoin, olen yleensä enemmän ookoo sisällön kanssa kuin jos

2)   kirjailija, mahdollisesta itsensä positioinnista huolimatta, sortuu toistamiseen yleistämiseen ja erilaisten ihmisryhmien essentialisointiin, ja kokee tehtäväkseen kertoa muille, miten elämää tulee elää.

Ensimmäinen pointti toteutui mielestäni varsin mallikkaasti Talvitien kirjassa. Teos on jaettu kolmeen osaan, joista kukin käsittelee yhtä vaihetta Talvitien elämässä. Anekdoottien väleihin on mahdutettu faktaa ja pohdintaa nyky-yhteiskunnan tilasta. Vaikka kirja kertoikin yhdeksänkymmentäprosenttisesti valkoisen länsimaalaisen cisheteronaisen elämästä ja matkasta feministiksi, en harmistunut kovin paljon, sillä eipä minulle koskaan luvattu, että kirjassa olisi jotain muuta. JA KUITENKIN kirja otti säännöllisesti kantaa myös kirjailijan oman kokemuksen ulkopuolisiin kysymyksiin ja viittasi runsaasti muihin feministisiin teoksiin (mm. lemppariini Sister Outsideriin). Se tuntui sanovan: ”Hei, en ole asiantuntija kaikessa, mutta siksi on näitä muita tyyppejä, joita todella kantsii myös lukea.” Kirja on yksittäisen henkilön feministinen omaelämänkerta, ja vaikkei se vaikuttanut minuun mullistavasti, viihdyin sen parissa. Lisäksi Miten helvetissä minusta tuli feministi antaa ehkä kattavamman kuvan suomalaisuudesta – hyvässä ja pahassa – kuin mikään muu lukemani kirja.

Meriläisen ja Särmän teos taas on surullisen hyvä esimerkki pointista kaksi. Kirjassa käsitellään viittä kovin perinteistä osa-aluetta, jonka kunkin alla on omat alalukunsa: ystävyys, yhteiskunta, kroppa, työ ja koti. Olen täysin toisten kuuntelun ja oppimisen puolella, ja yritän tehdä molempia mahd. paljon, mutta toisten kuuntelemiseen ja oppimiseen kuuluu mielestäni ensisijaisesti se, ettei feministi kerro toiselle, mikä on oikea tapa toimia. Tai siis, mielestäni on olemassa ohjeita, joita täytyy noudattaa ollakseen feministi, mutta niitä ovat esim. ”Ole antirasisti”, ei esim. ”Älä vietä aikaa ’Soseuttajaäitien’ tai ’Käteen kakkaajien’ kanssa”. On tietenkin oma syyni, että tuntemattomien antamien neuvojen inhostani huolimatta menin lukemaan Anna mennän – kirjan, joka jo nimensä alaotsikossa kertoo sisältävänsä ohjeita. Neuvojen ohella koin vaikeaksi tietysti myös sen, että kirja yritti opettaa minua pitämään hauskaa; minähän pidän hauskaa vain silloin ja siten kuin itse haluan, perkele. Ja joskus on mahdotonta pitää hauskaa, yleensä silloin kun lukee uutisia jotka saavat itkemään raivosta. Vihaisuus on myös olennainen osa omaa feminismiäni; jos en ole vihainen epäoikeudenmukaisuuksille, olen yleensä peloissani tai poden syyllisyyttä omista etuoikeuksistani, eikä kumpikaan jälkimmäisistä ole minulle toimivia motivaattoreita. Ajan omia ja muiden oikeuksia parhaiten pienessä nousuraivossa. Olisi siis kenties pitänyt hyväksyä, etten kuulu kirjan kohdeyleisöön, ja antaa olla.

Anna mennä alkoi jurppia minua kuitenkin eniten siksi, että vaikka kirjassa käsiteltiin usein omasta mielestäni tärkeitä asioita (vaikkapa sukupuolen moninaisuus), heti seuraava luku tai joskus jopa kappale iski metaforisella hiekkapussilla takaraivoon (vaikkapa kertomalla toisen kirjailijan cisseksistisistä ajatuksista menkoista). Kirjassa oli monia mukavia, pirteitä ja hyödyllisiä ajatuksia, mutta valitettavasti ne tuppasivat hautautumaan huonompien ajatuksien ja neuvojen alle. Yritin pitää kirjasta erittäin kovasti, mutten lopulta hyvällä tahdollakaan voinut antaa sille kovin positiivista arviota.

Olen joka tapauksessa iloinen molempien kirjojen olemassaolosta, ja toivon, että saan jatkossakin lukea suomalaista feminismikirjallisuutta. Kuten arkipäivän feminismiä käsittelevissä kirjoissa yleensä, on näidenkin kahden paras puoli niiden helppous. Hienointa on se, että kenties joku ei vielä feministiksi identifioituva löytää kyseiset teokset ja haluaa oppia lisää. Sellaista ylistän ihan armotta.

-Emma

Feminismi ja Hs.fi:n kommenttiosio - ei-masokistin puheenvuoro gradustaan

Tämän kevään aikana valmistuvassa suomen kielen pro gradussani tutkin Helsingin Sanomien kommenttiosilla esiintyviä diskursseja, joissa feminismi esiintyy negatiivisessa valossa. Ei, en ole masokisti, vaikka voin myöntää alkuvaiheessa sekä vajonneeni toisinaan epätoivoon että raivonneeni kanssa-asukilleni, kun kommenttien taso on mitä on. :D

Tutkimuksessani analysoin siis kvalitatiivisin menetelmin feminismiä koskevaa kommentointia Hs.fi -sivuston kommenttiosioissa. Lähestymiseni on diskurssianalyyttinen: tavoitteenani on nimetä ja analysoida esiin nousevia pää- ja aladiskursseja sekä pohtia niiden asemaa valta-, vaihtoehto- ja vastadiskursseina. Tutkimukseni sivuaa kriittistä diskurssintutkimusta, mutta se ei kuulu suoranaisesti sen piiriin; tarkoituksenani ei ole arvioida diskurssien oikeellisuutta tai niiden vaikutuksia yhteiskuntaan, vaan ainoastaan pohtia millaista kuvaa feminismistä julkisessa keskustelussa luodaan.

Keskustelijoiden asennoituminen on aineistossani pääosin ääripäistettyä (vastustajat – kannattajat), minkä takia keskustelua leimaa kiihkeä sävy. Feminismi tuntuu nousevan myös esiin aiheessa kuin aiheessa - monesti suuntaukseen viitataan silloinkin, kun itse artikkelilla ei näytä olevan sen kanssa mitään tekemistä. Tutkimuskohteesta tekee kiinnostavan myös internetissä yleisesti vallitseva aggressiivinen keskustelukulttuuri, johon liittyy voimakkaita vastakkainasetteluja, jännitteitä, vahvaa argumentointia ja ”trollaamista”. Koen tutkimusaiheen myös tärkeäksi, sillä kielenkäytön ja diskurssien kautta pyritään julkisessa keskustelussa rakentamaan tietynlaista maailmankuvaa ja näin vaikuttamaan vallitseviin arvoihin todellisuuskäsitykseen. Kommenttien kohdalla ei siis voi puhua pelkästään yksittäisistä mielipiteistä, vaan ne ovat osa laajempaa yhteiskunnallista viitekehystä.

Käsittelemästäni aineistosta – joka sisälsi yli 1000 feminismiä koskevaa kommenttia, jotka oli kerätty 23 eri julkaisun kommenttiosiosta – tutkimukseeni valikoituivat kuitenkin vain negatiivisesti feminismiä käsittelevä tasa-arvodiskurssi, sillä se oli yksi vahvimmin edustetuista. Sen aladiskursseista otin analyysin mukaan diskurssit feminismi ei ole tasa-arvoa, naisten etuoikeudet, sukupuolineutraalisuus (aladiskurssi sisältää sekä puheen sen puutteesta että Setan ajamista salaliittoteorioista), miesviha, entäs miehet sekä naiskeskeisyys. Olisin halunnut tutkia monia muitakin diskursseja, esimerkiksi puhetta feminismin hulluudesta ja kaksoisstandardeista sekä feminismi-termiä koskevaa kiistaa, mutta valitettavasti sivumäärät tulevat vastaab – jo nyt valikoitu aineistoni sisältää yli 200 kommenttia, joiden analysoiminen vaatii noin 40-50 sivua :o

Kuten alussa kirjoitin, tulee graduni valmistumaan tämän kevään aikana. Mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa seurata F-blogia – tulen varmasti kirjoittamaan sekä analysoimani aineiston sisällöstä että julkaisemaan tiivistelmän gradustani.

Kuulemisiin ja tsemppiä muillekin gradunsa kanssa puurtaville!
Pipsa Raglitius