Valerie Solanasin SCUM Manifesto ja sota apatiaa vastaan

SCUM Manifesto on Valerie Solanasin vuonna 1968 ilmestynyt teos ja radikaalifeminismin klassikko. Luin SCUMin taannoin sukupuolentutkimuksen klassikkokurssia varten ja se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Nautin sen monitasoisuudesta, vihaisuudesta, siitä miten siinä näytetään keskisormea patriarkaaliselle järjestelmälle ja ennen kaikkea siitä, miten siinä kannustetaan sotaan apatiaa, passiivisuutta ja yhteiskunnallisia hierarkioita vastaan. Rakastan manifestin kohtuuttomuutta, ehdottomuutta, anarkistisuutta ja vittumaisuutta – se on yhteiskuntakritiikkiä par excellence.

 

Solanas asettaa sosiaaliutopistiset tavoitteensa heti manifestin alussa: vallankumous, rahajärjestelmän tuhoaminen, täydellisen automaation asettaminen ja ehkä kaikkein eniten kohua herättänyt väite – miessukupuolen tuhoaminen – ovat keinot paremman yhteiskunnan luomiseksi. Kuulostaa raflaavalta, eikö? Päälle sylkevä retoriikka ja vihainen ilmaisu hirvittävät varmasti monia, mutta siihen ei kannata jäädä liiaksi kiinni. Kauhistelun sijaan kannustankin lämpimästi kokeilemaan syvällisempää kontekstualisointia.

Manifestien ymmärtämiseksi niitä on hedelmällistä tarkastella eri konteksteissa, eikä niistä irrotettuina. Manifestien lajityyppiin kuuluvat esimerkiksi militantti ilmaisu, utopioiden ja dystopioiden käsitteillä pelailu, julistavuus ja kärkevyys – ”kuunnelkaa minua ja viestiäni!” ne kiljuvat. Solanasin manifesti syntyi osaksi toisen maailmansodan jälkeistä yhteiskunnallista ilmastoa: ajan ahtaisiin sukupuoli- ja seksuaalisuuskäsityksiin perustuvat rakennefunktionalistinen ja psykoanalyyttinen ajattelu elivät kultakauttaan ja Nancy Friedanin The Feminine Mystique (suom. Naisellisuuden harhat) oli ilmestynyt viisi vuotta aiemmin. Radikaalifeministien erittäin ymmärrettävä vitutus kumpusi siitä, ettei naisilla ollut tilaa toimia miesten hallitsemassa yhteiskunnassa.

Heteroseksuaalisen sukupuolijärjestelmän tarkoitus on pitää kaikki kurissa, nuhteessa ja hiljaisina, koska se voisi vaarantaa valkoisten keski-ikäisten hyvätuloisten heteromiesten hegemonisen valta-aseman yhteiskunnassa. Älkää nyt hyvänen aika riehuko ja vallan radikalisoituko! Vallankumous syö lapsensa! Jaan Solanasin kanssa ajatuksen siitä, että hierarkioiden ja eriarvoisuuden lävistämä järjestelmä haluaa kesyttää yksilöt ja ajaa etenkin alisteisessa asemassa olevien ihmisten toimijuuden mahdollisimman ahtaalle.

Manifesti kritisoi patriarkaalisuuden lisäksi myös kapitalismia ja työhön perustuvaa yhteiskuntamallia: sorron muodot ovat yhteenkietoutuneita ja yhden eriarvoisuuden muodon hyväksyminen johtaa muidenkin hyväksymiseen. Risteävien erojen analyysi onkin feminismille välttämätöntä. Se ajatus, ettei naisten tarvitse jäädä kotiin, toteuttaa itseään miehiä eri tavoin palvelevina, alistuvina synnytyskoneina tai vaihtoehtoisesti kapitalismin ehdoilla uraa luoden, on arvokas ja välttämättömän tarpeellinen myös tässä ajassa. Antikapitalismi on onneksi olennainen osa pinkkimustaa queerfeminismiä, jonka muotoutumiseen Solanas on kiistatta manifestillaan vaikuttanut. Tästä huolimatta on kuitenkin järkevintä olla tarkastelematta feminismin historiaa laiskana kehityskertomus-narratiivina, koska se ei tee historiallisille subjekteille oikeutta. 

Eräässä blogitekstissä kehotetaan lukemaan SCUMia vertaamalla sitä moderneihin ”vihapuheen klassikoihin”, kuten Mein Kampfiin tai myöhempien aikojen natsien tekstimuotoisiin pökäleisiin. Ei, ei ja vielä kerran ei! Tämä on todella huono idea. Feminististen manifestien ero rasistisiin manifesteihin on se, että feminististen manifestien taustalla on seksistisen järjestelmän kritiikki ja pyrkimys tasa-arvoon. Natsimanifestien ”viestit” taas ovat etuoikeutettujen rasististen koliikkiaikuisten väninää siitä, miten on aivan helvetin kohtuuton vaatimus, että joku muukin haluaa olla olemassa ja elää elämäänsä. (Punch up, not down, niin kuin hyvän vitsikulttuurin nyrkkisääntö menee.) Natsimanifesteja ei kannata lukea, eikä niille kannata suoda huomiota, sillä ne luovat rasismille ei-toivottua diskursiivista tilaa ja luonnollistavat sitä. Ne eivät tuo pöytään mitään vallankumouksellista, saati uutta.

SCUM sen sijaan on monella tapaa vallankumouksellinen teos. SCUM sanoo ääneen sen, mitä ei saisi sanoa ja SCUMissa kuuluva ääni kuuluu kirjoittajalle, jonka toimijuus (ja sen oikeutus) asetetaan jatkuvasti kiistanalaiseksi julkisuudessa. Solanasin taustasta nimittäin muistetaan aina ja joka tilanteessa sanoa tasan kaksi asiaa: se, että hän oli skitsofreenikko ja se, että hän ampui Andy Warholia vuonna 1968. Miksi Solanasia halutaan määritellä hänen diagnoosinsa ja häntä huomattavasti asemaltaan korkeamman miehen, eikä hänen ajattelunsa kautta? Millä tasolla tällainen ei ole sekä toiseuttavaa että syrjintää oletetun psyykkisen sairauden ja sukupuolen perusteella?

Tällaista ulkopuolelta määrittelyä voi tarkastella marginalisoivan vallankäytön tapana, jolloin vähättely näyttäytyy keinona vähentää niin sorrettuun vähemmistöön kuuluvan yksilön uskottavuutta, toimijuutta kuin poliittisia mahdollisuuksiakin. Nämä ovat samanlaisia keinoja murentaa solidaarisuutta ja yhteiseen vastarintaan asettumisen mahdollisuuksia kuin esimerkiksi hysteerisen/hullun naisen trooppi, ”kaunis nainen ei voi olla älykäs” -ennakkoluulo, ”naiset eivät tule toimeen keskenään” -ajatus ja muut kulttuuriset naiseuteen liittyvät myytit, jotka ovat tasan seksististä höpönhöpöä, mutta joita ajatellaan tosiasioina.

Solanas näyttää meille patriarkaalisen järjestelmän kielteisiä puolia ja manifesti on kouriintuntuva osoitus siitä, että joskus ainut tapa ajatella radikaalisti toisin on ajatella maailma kokonaan ilman sortajia. Alun miesten eliminointia voikin tulkita hyperbolisena ajatusleikkinä, jonka tarkoitus on vain saada miehet kuuntelemaan manifestin viesti (filosofisesti ”kuolleiksi julistetut” eivät tietenkään auo päätään tai tee muuta vastarintaa). Manifestin loppupuolella Solanas nimittäin myöntää, että miehet voisivat olla osa SCUM-vastarintaliikettä apulaisten tehtävissä. Miehet voivat siis olla liittolaisia, mutta radikaalifeministisestä näkökulmasta he eivät voi käynnistää feminististä vallankumousta.

Vaikka se fakta, että Solanas ampui Warholia, eittämättä ruumiillistaakin Solanasin manifestia ikävällä tavalla, sen ei pidä antaa määrittää SCUM-tulkintaa liikaa. SCUMille läheisempiä ja parempia vertailukohtia ovat viime vuosisadan alun avantgarde-taidemanifestit ja esimerkiksi Donna Harawayn The Cyborg Manifesto. SCUM on manifestina aivan omaa luokkaansa: militantista ilmaisustaan huolimatta Solanas nimittäin haaveili pohjimmiltaan rakkaudelle, ystävyydelle ja keskustelulle – siis merkitykselliselle ja vastavuoroiselle vuorovaikutukselle – perustuvasta feministisestä yhteiskunnasta.

Filosofi Ludwig Wittgenstein sanoi, että siitä mistä ei voi puhua, täytyy vaieta. Olen asiasta hieman eri mieltä: siitä mistä ei voi puhua, täytyy HUUTAA.

Lukekaa SCUM Manifesto, niin ymmärrätte miksi. Ja muistakaa se konteksti.

-Pihla Hänninen