(Kuva Messias-näytelmän käsiohjelman kannesta)
Näin pääsiäissunnuntaina lienee hyvä hetki kirjoittaa F-pisteen viimeisimmästä kulttuuriretkestä. Tiistaina 4.4. suuntasimme joukolla katsomaan Turun ylioppilasteatterin Messias-näytelmää, Jenni Korpelan ohjaamaa ”modernia, tragikoomista ja queeria evankeliumia”. Ohjaaja kirjoittaa teoksesta ohjelmalehtisessä: ”Haluan leikkiä ajatuksella, että mitä jos kristinusko ei olisikaan ollut luomassa ulkopuolistavia normeja, vaan rikkomassa niitä. Mitä jos Raamatussa olisi esiintynyt vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä ja enemmän naisia? Millainen maailma olisi, jos me kaikki voisimme löytää siitä perinteestä jotain turvallista ja omaa?” Kyllä kiitos, huudan minä.
Raamattua vähänkin tunteville näytelmän juoni ei tarjoa yllätyksiä. Jeesus, ihmiskunnan vapahtaja, syntyy neitseellisen sikiämisen seurauksena nuorelle kihlaparille, osoittaa omaavansa erityisiä kykyjä, kerää ympärilleen joukon häneen uskovia ja luottavia ystäviä eli ”opetuslapsia”, ja kun aika koittaa, lähtee muuttamaan maailmaa levittämällä sanomaa lähimmäisenrakkaudesta ja hyväksynnästä. Mutta kuten kävi arvioita ja juonikuvausta etukäteen selatessa selväksi, tätä näytelmää ei luultavasti esitettäisi ala-asteen jumppasalissa pääsiäisviikolla, sillä Jeesus on oppiensa puolesta intersektionaalista feminismiä kannattava nainen, jolla on suhteita muiden naisten kanssa.
Jeesuksen sukupuoli ja seksuaalisuus ovat, kuten arvata saattaa, herättäneet Turun seudun mediassa vilkasta keskustelua pyhyydestä, sen kunnioittamisesta ja loukkaamattomuudesta. Olen sitä mieltä, että hyvän teatterin kuuluukin herättää keskustelua ja mielipiteitä, ja ehdottomasti myös eriäviä mielipiteitä. Jos lähden teatterista ajatellen ”no jooo olihan tää ny iha ookoo ehkä joo”, on esitys epäonnistunut. Messiasta katsellessa kävin läpi sellaisen tunteiden skaalan, ettei kokemusta todellakaan voi kuvailla sanaparilla ”ihan ookoo”, ja kun esityksen jälkeen joku kysyi ”no mitä sä tykkäsit?”, piti aluksi tyytyä ainoastaan nyökkäilemään, kun en kyennyt sanallistamaan kaikkia tunteita. Messias sai minut voimaantumaan, huvittumaan, ärsyyntymään, punastumaan ja nauramaan, ja esityksen parissa vietetty puolitoistatuntinen tuntui äärimmäisen lyhyeltä.
Ja voihan hiivatti, en minä osaa vieläkään sanallistaa kaikkia näytelmän minussa herättämiä tunteita, esimerkiksi sitä puhtaan, täydellisen tyytyväisyyden määrää, jota tunsin nähdessäni kahden naishahmon suutelevan lavalla; sitä autuutta, jota tunsin katsoessani näyttämöllä positiivista esitystä kaltaisistani, minun kuvaani.
Vaikka Messiaan juonikuvaus on herättänyt kiukkua, ja vaikka näytelmän tekijätiimiä on syytetty pyhyyden ymmärtämättömyydestä, näkisin, että teos pyrkii keskittymään Uuden testamentin oppeihin lähimmäisenrakkaudesta, hyväksymisestä ja tuomitsemattomuudesta huomattavasti paremmin kuin äärimmäisen moni muu vanha ja uusi tulkinta evankeliumista. Kun näyttelijät, käsissään antirasistiset, queerfeministiset, syrjintää vastustavat kyltit, lausuivat minulle ennestään hyvin tuttuja ja ulkoa opittuja Raamattusitaatteja, he muistuttivat minua, kirkosta vuosia sitten eronnutta epäuskovaa, samalla siitä, mikä sanassa on tärkeää ja ajankohtaista. Olin vaikuttunut.
Loppua kohden olisin kuitenkin toivonut vielä jyrkempiä uudistuksia. Arvattavasti Jeesus kavalletaan pitkäperjantaina; opetuslasten usko tai anelut eivät pelasta Jeesusta ahdasmielisten ja pahansuopien maallikkojen tuomiolta, ja rangaistukseksi hänet laitetaan kärsimään ja kuolemaan ristillä. Vaikka nautin näytelmästä kovasti, herätti se myös hienoista närkästystä etenkin tietyn hahmon käsittelyssä ja kehityksessä. Juudas esitellään aluksi Jeesuksen koulutoverina; ainoana, joka uskaltaa mennä kiusatun ja kiusaajien väliin sekä laittaa pisteen Jeesukseen kohdistuvalle henkiselle ja fyysiselle väkivallalle. Tarinan edetessä Juudaasta kehittyy kuitenkin katkera, Saatanan pahan puolelle houkuttelema kavaltaja, joka ei kestä ajatusta Jeesuksesta muiden kanssa, ja pettää tämän mustasukkaisuuden puuskassa. Myöhempi katumus ei pelasta tilannetta, ja lopputulos on ankea. Juudaan luonteenmuutosta oikeudenmukaisesta kiusatun puolustajasta kavaltajaksi yritetään selittää hänen sotilaskokemuksellaan ja sodan todistamisen sekä siihen osallistumisen aiheuttamalla moraalin hämärtymisellä, mutta katsojana minun oli silti vaikea sulattaa tällaista käännöstä. Olisin kenties halunnut queer-evankeliumin loppuvan ristillä roikkumisen sijaan ylösnousemukseen ja onnistuneeseen vallankumoukseen. Antakaa minulle edes rahtunen toivoa, pyysin mielessäni.
Roolista nopeasti toiseen vaihtavat näyttelijät olivat vakuuttavia, mahtipontisia, julkeita, keimailevia, julistavia ja räjähtävän omistautuneita, ja olen kiitollinen siitä, että sain todistaa näin montaa taitavaa tekijää lavalla samaan aikaan. Lähes tyhjä näyttämö saatiin elämään jyrkillä valaistuksilla, liikkeellä ja huikealla energialla, ja teoksen äänimaisema poukkoili laidasta laitaan, pehmeästä korviavihlovaan. Puvustuksessa ei säästelty nahkassa tai kimalteessa, ja esityksen loputtua olisin tahtonut täyttää kylpyammeen glitterillä ja lojua siellä seuraavan päivän.
Vahva suositus. Kipaiskaa teatteriin kuulemaan Messiaan sanomaa!
-Emma
F-pisteen puheenjohtaja, joka haluaisi käydä katsomassa queeriä teatteria joka viikko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti